Voisinkin kertoa pitkät pätkät vaikkapa diskuteerauksen saloista, mutta mieltäni painaa ihan toinen asia. Tarjosinpa nimittäin 25 000 euroa kesämökistä. Tai tohtiiko sitä kesämökiksi sanoa, kun siellä ei ole sähköä eikä viemäriä. Kokoa tönöllä on semmoiset 14 neliötä. Hullua, sanoisi joku. Hullumpaa, jos hän kuulisi hintapyynnön: 34 000 euroa. 

 

En kuitenkaan valita hintatasosta, sillä pääkaupunkiseudulla kaikki on kallista. Valitan vaan epäonneani. Miten väärin pelasinkaan korttini. Sanomattakin oli (kai) selvää, että myyjän hintapyyntö oli hilattu tarkoituksella taivaisiin. Hän tuli vastaan neljä tonnia puhelumme alkumetreillä. Ongelma on vaan se, etten minä nyt tanssi samaa tanssia. Tuo 25 000 euroa on nimittäin juuri se summa, mikä taskustani löytyy. Olisi kai pitänyt sanoa että 21 000 euroa, se ois nääs passeli, ja korottaa reilusti sitten tarjousta kahteenviiteen. Höveli kun (näin todistetusti) olen.

 

Ehkä tässä kävi näin, koska tulin juuri Tukholman seudulta kahden viikon kesälomalta. Entisessä asuinkaupungissani lähtöhinnasta lähdetään poikkeuksetta ylöspäin, kunhan hökkelissä edes on seinät. Samasta kohteesta kisaa satakunta muuta, joten lompakon kokoa ei pidä vähätellä missään vaiheessa. Asuntokaupoissa ruotsalaiset eivät diskuteeraa vaan ampuvat kovilla.

 

Joko olin kytkenyt aivoni totaalisesti kesäraksutustilaan tai viipynyt liian pitkään Svensson-landiassa, kun sormi kävi liipasimella näin herkästi. Tuo pahuksen jeejee-fiilis johti sitten siihen, että missasin kenties elämäni mökin. Jos siis haluatte tietää lisää näiden kulttuurien välisestä kommunikaatiosta, odottakaa syksyyn, kun ihqun mökin katto vuotaa ja hiiret etsivät talveksi kotia. Silloin jaksan taas ehkä diskuteerata.

 

Johanna Poutiainen